Minua kuulkaas risoo välillä ihan tajuttomasti tämä kaaleitten materialismi ja yleensäkin se materiakeskeisyys. Ihmistä arvostellaan sen perusteella mitä ja millaista hänellä on. Ihan sama, onko tavara paskaa vai priimaa, kunhan se näyttää hyvältä – hyvännäköinen on hyvää, kurjannäköinen huonoa ja epätoivottavaa.

Sellainen ihminen, jolla on hienot kamppeet, komeat kappaleet ja hieno talo, kuuluu tavallaan mustalaisten kermaan ja on täten haluttua seuraa. Hänen on pakko olla hyvä tyyppi ihan vain siksi, mitä hänellä on päällään tai miltä hänen talonsa näyttää. Päinvastoin taas ne onnettoman kurjat, köyhät raukat, joilla ei ole lakerisaappaita tai joilla on hameessaan vain yksirivinen nauha, ovat täysiä rahnuja, pellejä, jotain asemalapsia varmaan. Jeerot…

Ei sillä väliä ole, vaikka vaatteet olisivatkin puhtaat ja ehjät, sillä kyllähän alle kolmikymppinen ihminen pakostakin haluaa näyttää hyvältä aina ja kaikkialla – ja hyvältähän ei voi näyttää ilman riittävän leveää hamenauhaa tai riittävää määrää kantasormuksia. Kotikaan ei voi näyttää hyvältä, ellei siellä ole Ruotsista kotiin kannettuja rokokoo- tyyppisiä kalusteita ja ulkomailta tuotuja verhoja, ei todellakaan, ja kyllähän normaali ihminen tietää tämän.

Tiedättekö muuten, että kahdessa yllä olevassa kappaleessa esitetyt lauseiden parret ovat todellakin ihan arkipäiväisiä esimerkkejä siitä, millainen ajatusmaailma joillakuilla voi olla?

Minä olen kahden mustalaisen lapsi, ja meillä on ollut ulkonäöllisessä mielessä perinteinen mustalaiskoti, mutta tuollaiseen materialistiseen ajattelumalliin minua ei ole opetettu. Ihmiset on opetettu ottamaan ihmisinä, ja he ovat tavaroita tärkeämpiä.

Tämä on hieno ajattelumalli. Tosin vaikka kuinka yrittäisi, niin pelkäksi ajatteluksi se tosiaan monen kohdalla suurimmaksi osaksi jää. Näin on minullakin; kerron kyllä ajatuksiani ääneen. Sanon, että ei ole pääasia miltä ihminen näyttää, millaiset vaatteet tällä on, tai millainen koti tällä on. On pääasia, että ihminen on mukava – puhukaamme sisäisestä kauneudesta, joka ainakin pidemmän päälle osoittautuu pinnallisia asioita tärkeämmäksi. Kysyn, mitä muut ovat arvostelemaan ihmisten koteja, eikö ole pääasia että asukas itse viihtyy talossaan? Tai ihmisten vaatteet, eikö kukin voi pukeutua tavallaan, yksinkertaisemmin tai prameammin – tilannetaju on tietysti hyvä olla olemassa, mutta jos ajatellaan ihan arkielämää.

Niin minä toimin; ajattelen, sanon ja kyselen. Mutta kuten sanottu, niin siihen se jää. Sorrun suurelta osin samaan materialistiseen ajatteluun kuin muutkin mustalaiset. En sorsi ihmisiä sen perusteella, miltä he näyttävät tai millainen heidän kotinsa on, vaatteista nyt puhumattakaan. Mutta omalla kohdallani toteutan eräänlaista materialismia siltikin; hankin vähän tätä, hieman tuota, ja kaikki vain siksi etten näyttäisi sen kurjemmalta kuin muutkaan. Siksi, ettei anoppi pettyisi tai mies joutuisi häpeämään. Ei sillä, että heitäkään ihan oikeasti haittaisi tai harmittaisi, mikäli Romanitar ei olekaan kuin juhlimaan menossa, mutta jotta ihmiset eivät luulisi, että ”meillä” saa kulkea miten lystää.

”Laita nyt edes tukka laineille ja parit päälle, ihmiset kattoo.” ”Paa nyt ees renkaat korviin kun ulos mennään.” ”Kaa, miten sä tuon pitohameen laitoit päälle? Vaihata nyt hyvä nainen tuo mekko pois ja ota toinen kaapista.” – Ja kaikki tuo vain muutaman kauppareissun takia, ikään kuin siellä olisi vastaanottokomitea paikalla arvioimassa, olemmeko kelvollisia astumaan kauppaan, jotta saan ostettua pari pussillista herneitä keittoa varten.

”Arvaa jos kukaan ei sanois mitään, niin ei kai mua haittais. Mutta nyt kun nää kaaleet on tommosia nirppanokkia ku on, niin eihän mies voi antaa naisen mennä pihalle tukat hatsallaan, nehän tulee sanomaan siitä mulle, kyllähän sun pitäs se tietää. Jos nää kaaleet olis erilaisia eikä tämmösiä kyläluutia, tai sitten meijän pitää muuttaa että saahaan olla rauhassa.” – Ja tämä monologi vain siksi, että olin lähdössä hiukset huolettomalla nutturalla pihalle keinuttamaan esikoistamme.

”Kyllähän sä Romanitar tiiät, ettei mulle ole väliä miten olet. Mutta kun nuo muut…” sanoi anoppi puolestaan kerran, kun oltiin lähdössä parinsadan metrin päässä olevaan lähikauppaan, ja hän toivoi minun ”laittautuvan hieman”, vaikka ihan jokapäiväisessä ja kermojenkin katseenkestävässä ulkoasussa olin.

Kyllähän minä miestäni ymmärrän, ymmärrän hyvinkin. Onhan se niin, että jos minä jotain asiaankuulumatonta teen, niin toki siitä R:lle mennään heti ensimmäiseksi valittamaan ja miksipä ei mentäisi, onhan mies aina vastuussa perheestään – niin lastensa kuin akkansakin tekemisistä.

Anoppiakin ymmärrän, sillä vanhempana ihmisenä hänkin on jonkinnäköisessä vastuussa meistä nuoremmista.

Se, ettei kotikulmillaan sompaile täysi varustus päällä, ei todellakaan kuulu niiden asioiden listalle, joiden tekemistä tarvitsisi sinällään pelätä, vaikka suurin osa mustalaisista pelkääkin; ja rehellisyyden nimissä miksi ei pelkäisi, kenenpä mielestä olisi mukava joutua suuren joukon hampaisiin niin, että nimi olisi kaikkien huulilla niin hyvässä kuin pahassakin ja enimmäkseen juuri tuossa jälkimmäisessä, pitkän aikaa? Sellaista se nimittäin on.

Tätä lukiessaan ei voi oikeasti kuin miettiä, milloin tämä elämä tähän malliin meni? On kai se tällaista ollut jo pidempään, mutta vasta viime aikoina olen havahtunut huomaamaan asian paremmin, ja tajunnut, etten pidä siitä.

Kaaleet kyttää toisiaan, kaikki etsivät  vikoja toisistaan. Jotakin mistä voisi sanoa, jotakin mistä voisi ikävään sävyyn huomauttaa, tehdä toiselle pahan mielen ja saada itselleen ylemmyyden tunteen siitä, miten on muka tuota kurjaa rahnuparkaa parempi. Pitää olla tietynlainen, jotta ihmiset eivät luulisi mitään. Miksi me oikeasti välitämme mitään kenenkään luuloista? Eikö elämässä pitäisi olla muitakin päämääriä, kuin muiden luulottelujen välttäminen?