Ylipuhuin itseni jatkamaan kirjoittamista, vaikka suoraan sanoen en ole yhtään varma siitä, kuinka hyvä idea kyseessä on. Edellinen bloginpitoni kun johti pienimuotoiseen katastrofiin.

En tiedä, kuinka moni lukija on lukenut tuota edellistä aktiivista, esikoisblogiani nimeltä ”Romanitar” (valitettavasti en saa tähän nyt lisäiltyä linkkejä, joudutte siis tyytymään Googleen) mutta siellähän minä siis kerroin suomalaisesta romanikulttuurista välillä aika yksityiskohtaisestikin. Tekstieni oli tarkoitus olla mahdollisimman neutraaleja, mutta ilmeisesti ne eivät sitten olleet, sillä sellainen haloo niistä syntyi.

Aluksi minulle sanottiin närkästyneinä, että minun pitäisi lopettaa, enkä saisi tuolla lailla kertoa valtaväestölle ”meidän asioistamme”. Minä kerroin oman mielipiteeni; minun mielestäni romanikulttuuri ei ole mikään salakulttuuri, enkä siksi näe pienintäkään syytä sille, miksi asioista ei saisi kertoa. Ehkei se mitään ymmärryksen tai suvaitsevaisuuden ovia avaa, enkä siihen pyrikään, mutta asiallisella tiedolla on minusta aina oma paikkansa.

Tämän jälkeen sain tietysti kuulla siitä, kuinka kaajeenmoinen (=valkolaismainen) olen. Valtaväestössä ei ole mielestäni mitään pahaa, mutta tällaisen ilmaisun käyttö mustalaiselta toiselle on yleensä loukkaus. Minä, tällainen erikoinen olen, en tuosta ottanut nokkiini, sillä kyllähän tuo on tottakin. Olen sillä tavalla kaajeenmoinen, että viihdyn monesti paremmin valkolaisten kuin mustalaisten seurassa, ja kaipa sekin on ajatusmaailmaani (joka sekin taitaa kaajeenmoinen monen mielestä olla) vaikuttanut. En siis ryhtynyt tuosta pulttia ottamaan, ajattelin vain että olen mikä olen, ja mikäli muilla on sen vuoksi paha olla, niin olkoon sitten.

Ajattelin, että saisin olla rauhassa, mutta enhän minä tietenkään saanut. Koska en edelleenkään välittänyt mitään vetoomuksista (joita siis tuli lähinnä tietyiltä, aina vain samoilta, ihmisiltä) lopettaa tuota asioiden jakamista, tästä tehtiin tekemällä asia, ja puolisonikin vedettiin kiistaan mukaan.

Mieheni, hyväluontoinen kun on, ei suoralta kädeltä ryhtynyt minua ristiinnaulitsemaan. Kirjoittelustani hän jo tiesikin, mutta varmuuden vuoksi näytin hänelle vielä joka ikisen tuohon blogiin kirjoittamani sanan, jotta asia tulisi varmasti selväksi. Mieheni totesi naurahtaen, ettei itsekään ole ihan varma siitä, mikä tässä niin muita risoo, samanlaisista asioista kertovia faktateoksiahan on ollut olemassa jo vaikka kuinka kauan, ja nekin ovat vaikka kenen saatavilla. Päättelimme sitten yhdessä, että se, mikä tässä polttelee, on luultavasti asioiden yksityiskohtainen esittäminen ja piilotetun paljastaminen, sekä se, että näistä asioista puhuu romani.

Elämä jatkui entisiä uomiaan, mutta sitten alkoi painostus, joka johti riitoihin, jotka puolestaan siinä vaiheessa olivat niin lieviä, ettei mitään pahempaa olisi osannut odottaakaan. Riitoja ne silti olivat, ja olin jo aikeissa poistaa koko ”Romanitar”-blogin, mutta silloin mieheni suuttui, ja kielsi ihan periaatteestakaan poistamasta sitä. Hänen sanojaan lainaten ”Nääkin kaaleet valittaa, ettei kaajeet ymmärrä mutta asioista ei voi kuitenkaan puhua ettei tuu ihmeitä” – tällä viitattiin tietenkin näihin Valittajiin, ja samoin ajattelin ja ajattelen itsekin.

En tiedä, mikä lopulliseen konfliktiin johti. En ollut pidempään aikaan kirjoittanut blogiini halaistua sanaakaan, sen sijaan olin käynyt sekä ala- että yläasteilla esittelemässä romanikulttuuria. Tätä jälkimmäistä olin tehnyt jo useita vuosia, mutta yhtäkkiä sekin tuntui muiden mielestä olevan väärin.

Oli eräs perjantai-ilta, ja oleskelin kotosalla lasten nukkuessa. Mieheni oli lähtenyt viettämään iltaa muiden miesten kanssa, ja koska paikalle oli tulossa vanhoja tuttuja vuosien takaa, kaikkien oli tarkoitus viipyillä vielä hieman tavallista pidempään. Kesken riemukkaan illanviettonsa mieheni kuitenkin otti puhelun minulle. Muistelmien sijasta oltiin alettu vaihtaa mustelmia. Mieheni kertoi olevansa taksissa veljensä kanssa, ja olevansa tulossa kotiin. Sanoi kertovansa loput myöhemmin, mutta antoi kuitenkin ymmärtää, että ainakin yhtenä osasyynä olivat nämä minun kirjoitteluni.

Mieheni on hyväluontoinen ihminen humalassakin, eikä ole koskaan käynyt minuun käsiksi. Siispä nytkin tiesin, että tätä vaaraa ei olisi, oli asiat sitten miten oli. Mieheni, tästä eteenpäin R, tuli siis kotiin veljensä J:n kanssa. Istuimme kaikki kolme pöydän ääreen, miehet puhuivat ja minä kuuntelin.

Riita oli lähtenyt liikkeelle täysin muista asioista, ja riidan osapuoletkin olivat alun perin ihan toiset ihmiset, mutta tilanne paisunut sitten niin, että siihen oli vedetty mukaan ties mitä ja ketä. R – ja sitä kautta myös minä – oli myös yksi soppaan mukaan vedetyistä. Kuittailua oli kuulunut siitä, miten R:n akka (siis minä) temppuineen ”tekee kaaleen asiat julkiseksi kaajeille, onko se oikein?” R:n mielestä se ei ollut väärinkään, joten hän oli sanonut sen. Toinen osapuolikos oli tästä hermostunut ja päättänyt pamauttaa erästä toista paikalla ollutta miestä päin näköä, vaikka hän puolestaan ei tähän asiaan liittynyt millään tavalla. R yhdessä J:n kanssa oli yrittänyt rauhoitella riitapukareita ja samalla tilannettakin, mutta riitaisuus oli tästä vain yltynyt (tämän yhden miehen ansiosta) ja siinä oli R:kin saanut köniinsä, ja myös J saanut osansa. Pääpukarin akkakin oli saanut kyytiä siinä vaiheessa, kun Itse Riitaisuus oli poistunut J:n kanssa samaan aikaan parkkipaikalle. Eikö kuulostakin rattoisalta?

Siinä asiaa selvitellessämme J:n puhelin soi, ja hätääntynyt ääni kertoi Riidankylväjän olevan etsiskelemässä sekä J:tä että R:ää, koska tiesi näiden liikkuvan yhdessä, ja haluavan selvittää ”tämän asian loppuun saakka kummankin miehen kanssa”. R ja J eivät kumpikaan olleet enää halukkaita tapaamaan tuota ilmanaikuisista asioista riitelevää herrahenkilöä, joten asian käsitteleminen siirrettiin myöhemmäksi.

Seuraavana päivänä kuitenkin alkoi tapahtua ja tapahtui.

Olin jo viikon verran puhunut erään pitkäaikaiseksi ystäväkseni luulemani henkilön kanssa, että jompikumpi lähtee toiselle kylään. ”Ystävä” soitti ja kysyi, pääsisinkö minä millään käymään siellä, voisin samalla sanoa mielipiteeni yksistä verhoista. Hän oli jo aiemmin kertonut ostaneensa verhot, joten arvatkaapa vain, osasinko epäillä mitään, vaikka tietenkin olisi pitänyt – vaikka eipä osannut R:kään.

Jätin lapset R:n kanssa kyläilyni ajaksi, kuten aina välillä olen tavannut tehdä. Ajelin matkan tuon ”Ystävän”, tästä eteenpäin Y:n luokse, ja aluksi kaikki menikin mukavasti. Keitimme kahvit, söimme, juttelimme, joimme lisää kahvia. Ystäväni oli yksin kotosalla, lapsia heillä ei vielä ole, ja miehensäkin oli jossain menossa.

Kesken kahvinkeiton tupaan ilmestyi Y:n mies mukanaan edellisenä iltana teutaroinut Riitapukari (jonka tunsin jollakin tavalla jo vanhastaan) sekä kolmas mies, joka näytti etäisesti tutulta, mutta josta en kuitenkaan sen kummemmin osannut sanoa. Y ehdotti, että mennään me istumaan olohuoneeseen, niin miehet pääsevät pöytään. Näin tehtiin. Jonkin ajan kuluttua miehet tulivat pois keittiöstä, jolloin Y sanoi lähtevänsä laittamaan keittiön kuntoon ja käski minun istua vaihteeksi ihan rauhassa.

Minäpä sitten istuskelin, miehet puhuivat omiaan ja minä kuuntelin sivusilmällä. Talossa oli tukahduttavan kuuma, joten lähdin välillä laittamaan ulko-ovea auki, jotta kaikilla olisi helpompi olla.

Siinä vaiheessa Riitapukari sitten alkoi jutella minulle. Kyseli, onko R ihan kunnossa ja pyyteli anteeksi käytöstään. Oli kuulemma tilanne riistäytynyt käsistä, ”ei sen niin pitänyt mennä”. Myöntelin vain, en oikein osannut sanoa muutakaan. Riitapukari rupesi juttelemaan siitä, miten häntä suututtaa minun kirjoitteluni:
”Etkö sä ymmärrä, ettei kaajeille sovi kertoa tuommosia asioita. Hei vaan, kaaleitahan me ollaan! Kyllä kaaleitten asiat pitää pysyä oman pöyvän sisällä, ei kaajeitten tartte tietää mustalaistavoista mitään, aattele nyt itekki.”

Riitapukari puhui vielä ystävälliseen sävyyn, joten en tajunnut mitään. Vastasin ihan nätisti, etten ole ihan samaa mieltä, ja että minun mielestäni on haitallisempaa vaieta kuin puhua asioista sellaisina kuin ne ovat. Sitähän minun ei tietenkään olisi pitänyt tehdä, sillä Riitapukarin raivo leimahti kuin salama.

Siinä tuli avokkaita poskelle kera helvetillisen karjumisen, ja sitten vähän nyrkkiäkin. Järkytyin ihan oikeasti niin, etten kyennyt tekemään oikein mitään. Päätäni pidellen ajattelin vain, miten tyhmä sitä voi ollakaan. Tilanne ei kestänyt kauaa, sillä se miehistä vierain ryntäsi väliin, ja pakotti fyysisesti Riitapukarin lopettamaan mätkimisensä. Y:n mies soitti R:lle, joka vei lapset lähistölle asuville vanhemmilleen, ja kaahasi paikan päälle kuin myrskynmerkki.

Y:n miehen mielestä tilanteessa oli pahinta se, että Riitapukari ei ollut minun mieheni, mutta oli kuitenkin tuolla tavalla käynyt kimppuuni. Miehen, jonka nimi ei edelleenkään ole minulle selvillä, mielestä Riitapukari oli taas ”ihan raivo” ja hänen touhunsa ”ihan idioottitouhua”. Y ei sanonut minulle mitään, mutta kiljui miehelleen, että eikö Riitapukarin ollut pitänyt vain SANOA minulle, ei ottaa kiinni minusta.

Hyvin pian R:n tulon jälkeen paikalle saapui myös J, jolle R oli tulomatkallaan soittanut ikään kuin turvaksemme. R huusi Y:lle, Y:n miehelle, ja Vieraalle. Riitapukarille hän karjui niin, että varmaan kuului naapuripitäjään saakka, vaikka kävihän R lopulta Riitapukarin kimppuunkin. Mitään ei tosin ehtinyt tapahtua, sillä J repi R:n Riitapukarista irti, ja jatkoi itse möyhennystä.

Lopulta tilanne ratkesi siihen, että Riitapukari soitti suuta itsestään. Saattaa kuulostaa vähäiseltä, mutta kyseessä on iso asia. Meillä on sellainen jännä tapa, että jos joku ihminen halutaan saattaa oikein alhaiseen asemaan ja tehdä hänelle nolo olo, hänet voidaan jollakin konstilla pakottaa sanomaan tiettyjä asioita itsestään tai kenties lähimmistä sukulaisistaan. Nämä sanotut asiat ovat mustalaisten arvo- ja ajatusmaailman mukaan niin hävettyjä, suuria ja pahoja asioita, että mikäli toinen henkilö sanoo tällaisia asioista toisesta henkilöstä tai tämän sukulaisista, seurauksena voi olla vakavampikin riita. Tässä tapauksessa Riitapukarissa itsessään oli kuitenkin syy, ja riita pystyssä – ja koska tilanne haluttiin päättää (luultavasti molemmat halusivat sitä) J toimi kuten toimi.

Show’n päätyttyä R haukkui Y:n ja tämän miehen, Vieras pyyteli anteeksi ja värväsi itsensä ajamaan autoa, jolla olin itse saapunut paikalle, jotta voisin itse mennä samaan autoon R:n kanssa. J oli niin suunniltaan raivosta, että olisi kai ajanut metsään, joten hän hyppäsi Vieraan kuljettaman auton kyytiin. Y puolestaan lähti kuskaamaan meitä miehensä määräyksestä, sillä R:kään ei kovin rauhallinen ollut, ja suoraan sanoen minua olisikin pelottanut lähteä hänen kyytiinsä.

Kotiin päästyämme soitin Anoppilaan, kerroin tilanteen ja varmistin, että lapset saisivat olla hoidossa iltaan saakka. Onneksi tämä onnistui, rauhoittumisen tarpeessa olimme R:n kanssa molemmat.

Riitapukari soitti seuraavana päivänä, pyyteli vuolaasti anteeksi vuoroin minulta ja vuoroin R:ltä, ja lupasi sanoa kaikille muillekin, että jättävät meidät nyt rauhaan. Lisäksi hänen taholtaan kuultiin, että ”En mä sua hukannu (=hakannut) sen tautta mitä olit sinne nettiin laittanut, ihan asiaahan sä puhuit. En kyllä ymmärrä miks se sun miehes antaa sun puhua kaaleitten asioita kaajeille, mutta eihän se oo muitten asia sitä kieltää. Mua vaan kävi ärsyttämään se sun miehes ja meillä ku tuli sen kanssa riitaa, ja ku en saanu sitä heti käsiini ja sitä sen velimiestä, niin otin sitte kiinni siitä kenestä sain.”

Y:ltäkin tuli anteeksipyyntö. Hänellä oli sanojensa mukaan paha mieli siitä, mitä tapahtui, ja hän toivoi että voisin vielä antaa hänelle anteeksi ja että voisimme vielä olla ystäviä. Kerroin mielelläni antavani anteeksi, mutta kerroin myöskin, etten liiemmälti välitä olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuolla tavalla järjestelevät vaaratilanteita niille, jotka pitävät heitä ystävinään. Siihen se sitten jäi, eikä hänestä ole enää kuulunut.

Nyt ollaankin tässä päivässä, ja ehkä niin minä kuin lukijakin tässä kohtaa miettii, miksi ihmeessä kaiken tämän jälkeen ylipäätänsä jatkan kirjoittamista ja asioiden paljastelua, niin arkipäiväisistä asioista kuin kyse onkin. Vastaus lienee se, että edelleenkin koen, että ihmisillä on aivan liian vähän asiallista faktatietoa mustalaisista ja mustalaiskulttuurista, ja tätä tietämättömyyttä minä haluan omalta osaltani vähentää. Lisäksi esikoisblogissani jätin sanomatta juuri niitä mielipiteitä, joita blogini kuvauksessa kerroin sinne tuovani. Koska nyt ollaan uudessa blogissa, niin kujeetkin saavat olla uudet; täällä kerron juuri sen, mitä ajattelen – kaunistelematta.

En tiedä, onko minulla minkäänlaisia lahjoja kirjoittaa mitään muuta kuin asiatyyppistä tekstiä, ja vaikka kirjoitankin etupäässä itselleni, koetan silti pitää kirjoitukseni sellaisina, että niitä olisi muidenkin helppo ja kenties mukavakin lukea, ja että lukijoiden mielenkiinto säilyisi.

Tällaista minä olisin teille lupaamassa, katsotaan, mihin se johtaa.