Aluksi on mainittava, että käytän tässä tekstissäni termiä ”Kalasataman romanit” väljästi. Puhuessani heistä en viittaa pelkästään Kalasatamassa majaileviin romaneihin, vaan nimenomaan kaikkiin ulkomailta viime vuosina Suomeen virranneisiin romanikerjäläisiin.

Haluan myös etukäteen muistuttaa ihmisiä siitä, että tämä ei ole ”Kalasataman romaneja” puoltava monologi, niin kuin tämä ei myöskään ole heitä tieten tahtoen alentava puheenvuoro.  Aiemmassa blogissani minulta kysyttiin kantaani ulkomailta Suomeen tulleista romanikerjäläisistä, ja toivottiin kovasti keskustelua aiheesta. Minulle on myös todettu monta kertaa, että meillä Suomen romaneilla varmasti jokin (yhtenäinen?) kanta näihin Kalasataman romaneihin (sekä muualla Suomessa majaileviin Bulgarian, Romanian, etc. romanikerjäläisiin) on.

Tiedättekin, mikäli ensimmäisen tekstini tässä blogissa olette lukeneet, että ihan niin pitkälle en silloin ehtinyt. Koska asiat ovat nyt toisin, ja koska blogini ajatuskin on hieman muuttunut ja täydentynyt, ja koska olen saanut rohkeutta pohtia näitä asioita ihan ääneenkin, jatkan täällä siitä mihin jäin ja mikä jäi puuttumaan.

Yhtenäinen kanta.  Niin, tavallaan voidaan kyllä puhua yhtenäisestä kannasta, sillä usein romaniasioissa (koskivatpa ne sitten ihan Suomen romanien asioita, kuten kulttuuria tai tapoja, tai yleensäkin Suomen tai muiden maiden romaneihin liittyviä asioita) mainitaan nimenomaan yksi, yhteinen kanta, jossa yksittäisten ihmisten ääni ei niinkään kuulu.

Asiaa voisi verrata näin kuntavaalien alla vaikkapa puolueisiin; kullakin puolueella on oma, virallinen kantansa, kukin puolueen jäsen sitoutuu virallisissa oloissa pysymään kannassaan ja ainakin virallisissa oloissa toimimaan puolueensa opetusten mukaisesti. Samalla tavalla me romanit täällä Suomessa toimimme; yhteisöllä on oma arvomaailmansa, jossa pysytellään. Yhteisön virallinen kanta heijastuu nimenomaan tuohon arvomaailmaan; siihen, mikä yleisesti ja romanikulttuuria mukaillen on hyväksyttyä ja mikä puolestaan ei, ja yksittäisten ihmisten – ajattelivatpa he todellisuudessa miten tahansa – pitäisi julkisesti pitäytyä tässä jo valmiiksi hyväksytyssä ajattelutavassa.

Tässä vaiheessa minun on muistutettava arvon lukijoita siitä, etten tietenkään, missään nimessä, puhu enkä voi puhua jokaisen Suomen romanin suulla enkä myöskään edusta tässä seuraavassa kappaleessa jokaisen Suomen romanin henkilökohtaista mielipidettä. Ei myöskään ole olemassa mustaa valkoisella siitä, mikä Suomen romanien virallinen kanta mihinkin asiaan on, joten puhun tässä nyt virallisesta kannasta siinä määrin, kuin yksittäinen ihminen yhteisönsä keskuudessa yleisesti hyväksytystä ajattelutavasta nyt yleensä voi.

Suomen romanien virallinen kanta ”Kalasataman romaneihin” on siis tiivistettynä seuraavanlainen:

He ovat tulleet asuinmaastaan Suomeen olosuhteiden vuoksi, joista mainittavia ovat kurjat asuinolot, köyhyys ja rasismi. Heitä on autettava, tavalla tai toisella, eikä heitä saisi karkottaa tai käännyttää maasta pois pelkästään sen perusteella, keitä he ovat ja mitä he ovat täältä tulleet etsimään. He eivät ole osa järjestäytynyttä rikollisuutta, ainakaan vapaaehtoisesti, ja heistä suurin osa on maassa vilpittömin mielin. He ovat uhreja. He ovat myös osa romanikansaa, meidän tulisi tuntea yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan.

Mitä ajattelee yksittäinen ihminen, mitä minä ajattelen?

Yhtä mieltä voidaan varmasti olla siitä, että elinolosuhteet heidän kotimaissaan ovat usein hyvin kurjat. Jokainen, joka on vieraillut esimerkiksi Bulgariassa tai Romaniassa, katsellut ympärilleen ja kysellyt, tietää kyllä, että romanien asumukset ovat kyseisissä paikoissa useimmiten valitettavan huonoja ja suomalaisen, niin valtaväestön edustajan kuin romaninkin, näkökulmasta katsottuina suorastaan elinkelvottomia. Useissa tapauksissa puhutaan niin huonoista asumuksista, että edes sana ”slummi” ei mielestäni olisi riittävä kuvaamaan niitä asumuksia. Köyhää on ja tiukkaa tekee.

Yhtä mieltä voidaan olla myös siitä, että näissä maissa tasavertaisuus ei toteudu läheskään samalla tavalla, kuin täällä Suomessa. Rasismia ja syrjintää on ihan eri mittakaavassa.

Ehkä moni on myös samaa mieltä kanssani siitä, että kyllähän nämä Kalasataman romanit apuakin tarvitsevat. Ruokaa, vaatteita, kenties olin/asuinpaikankin. Joukossa on vauvoja, pieniä lapsia, raskaana olevia naisia, vanhuksia – kyllähän he tarvitsevat katon päänsä päälle, lämmintä ylleen ja ruokaa tullakseen kylläisiksi.

Todennäköisesti jokainen heidän tilanteeseensa sekä Suomessa että lähtömaassa perehtynyt henkilö voi todeta, että suurin osa tulijoista on nähnyt Suomessa tilaisuuden. Tilaisuuden parempaan elämään, isompiin ansioihin, niin että kun täällä käy vähän tekemässä kauppaa, voi sitten palata kotimaahansa rikkaana, pitää perheestään paremman huolen, hankkia lapsille vaatteita ja ruokaa, kenties hankkia paremman asumuksen, auttaa sukulaisiaan.

Mielet, joilla näihin tilaisuuksiin on tartuttu, ovat olleet vaihtelevia.

Ryhmä 1on tullut maahan vilpittömin mielin, ilman minkäänlaista tarkoitusta olla vaivaksi tai haitaksi. Kerjäämistä, ruusukauppaa ja kenties muutakin kauppaa, mutta ei sen kummempaa.

Edellinen ryhmä jakautuu kahteen osaan; luokkaan A ja luokkaan B.

A-luokkaan kuuluvat ovat niitä, jotka ovat pysytelleet sillä kultaisella keskitiellä, jolla ovat alusta asti pysytelleet. Aluksi myytiin ruusuja, sitten kenties sormuksia. Osa porukasta on löytänyt töitä – joista useimmat kylläkin ovat pimeitä – mm. rakennusalalta. Heillä asiat ovat menneet ihan mukavasti.

B-luokkaan kuuluvat ovat puolestaan niitä, joilla elämä on mennyt entistä enemmän alamäkeen sen jälkeen, kun he tulivat Suomeen. Heille on kerrottu, että täällä pärjää myymällä ruusuja ja sormuksia, mutta tuotteet eivät olekaan menneet kaupaksi odotetulla tavalla. Vaihtoehdot ovat jääneet vähiin, ja rehellisestä kaupanteosta on päädytty aggressiivisempaan kauppaamiseen, huijaamiseen kaupanteon yhteydessä – ja myöhemmin moneen muuhun asiaan.

Ryhmä 2 koostuu niistä, jotka ovat jo ennen maahantuloaan tienneet, etteivät tule noudattamaan kaikille yhteisiä pelisääntöjä, joita rehellisyydeksikin kutsutaan. Heistä toinen osa on niitä, jotka rötöstelevät omaehtoisesti, ja toinen osa niitä, jotka on värvätty mukaan eräänlaiseen rikosrinkiin.  Kaava on jo vanhastaan tuttu harmaasta taloudesta; otetaan enemmän kuin annetaan. Asialle värvätyn ihmisen takana on yksi tai useampi ihminen, joka/jotka nyhtää/nyhtävät osansa tämän ”juoksupojan” ansioista.

Miksi kukaan tuollaiseen ryhtyy, voidaan kysyä, mutta tiedämmehän me kaikki järjellämme ajatellen, että joka elää kurjissa oloissa ja haaveilee paremmasta, on helppo ylipuhua mukaan vaikka mihin.

Mieleeni tulevat seuraavanlaiset skenaariot:

 
Yhteistä näillä tapauksilla on paremman elämän myyminen. Suomea mainostetaan, tyrkytetään, kaupataan. Maalaillaan kuvia siitä, millaiseksi elämä Suomessa käynnin jälkeen muodostuu; tarvitaan vain yksi ainoa käynti, jonka jälkeen voit elellä useita vuosia vailla minkäännäköisiä rahahuolia. Palaat kotimaahasi rikkaana, saat lapsillesi paremman elämän. Pääsette eroon köyhyyden ikeestä. Voitte mennä Suomeen yhdessä koko perheen voimin, ja sinne pääseminen käy kädenkäänteessä. Sinun tarvitsee tehdä vain yksi palvelus; antaa ansioistasi x prosenttia tälle suurelle hyväntekijällesi, joka sinut on jo käytännössä pelastanut. Lisäksi maksat vain siitä, että pelastajasi auttoi sinut alkuun. Suomessa ansaitsee suuria summia todella helposti, joten onhan tämä summa todellakin pieni hinta siihen verrattuna, mikä ihanuus teitä odottaakaan. Eikö muka houkuttele?

”Ei, kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta”, sanoo valistunut kansalainen 2010-luvun Suomessa, ”Sanoohan sitä paitsi järkikin, että esimerkiksi 70 prosenttia omista ansioista on kohtuuton hinta” – ja tottahan se tietysti on. Tässä kohtaa on kuitenkin palautettava mieleen, että ihmiselle, joka on asunut koko ikänsä slummissa eikä ole välttämättä eläissään käynyt koulua, ei asia näyttäydy samassa valossa. Numerot ovat vain numeroita, prosentit prosentteja, eikä näistä välttämättä sen enempää ymmärretäkään. Myös epätoivo ja halu päästä pois kurjasta tilanteesta on niin suuri, että loputkin loogisesta ajattelusta unohtuu.

   Puhutaanpa seuraavaksi auttamisesta.

Kuka auttaisi Kalasataman romaneja? Kenen pitäisi auttaa heitä? Auttavatko Suomen romanit heitä? Miksi ihmiset eivät anna apuaan sitä tarvitseville? Mitä heille pitäisi tehdä?

Romanikerjäläiset ovat kyllä saaneet jonkin verran apua, vaikka monessa kohtaa ainakin itselle tulee mieleen, onko sitä apua ihan oikeasti annettu niin paljon kuin olisi voinut tai pitäisi. Kysymys kuuluukin, mihin raja pitäisi vetää. Mikä on tarpeeksi, mikä on liian vähän, mikä liikaa? Kuka sen määrittelee, auttajat vai autettavat?

Suomen romanit eivät juuri ole loistaneet mediassa auttamishaluillaan, mutta apua on kyllä ”meidänkin” taholtamme annettu. Romanien, niin Suomen kuin muiden maiden vieraidenkin, äänitorvena asian tiimoilta on muuten toiminut sellainen ihmisoikeusaktivistiksikin nimetty mies, kuin Kyösti Roth, joka on sosiaalisissa medioissa kannustanut ihmisiä viemään apua sinne, missä sitä tarvitaan – tässä tapauksessa juuri Kalasataman romaneille. Kannustaminen, tiedottaminen, asioiden esille ottaminen on myös kannattanut; ihmisiä on tosiaan saatu enemmän liikkeelle niistä

Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että jokaisen ihmisen pitäisi auttaa sellaista henkilöä, joka ihan todenteolla avun tarpeessa on. Ihmisiä, olivatpa he sitten mitä ja millaisia tahansa, ei voi jättää heitteille – millaista ihmisyyttä sellainen muka olisi?
Lähtökohtaisesti olen kuitenkin myös sitä mieltä, että Romanian, Bulgarian ym. maiden olisi kohennettava siellä asuvien romanien oloja niin, että maiden välillä seilaaminen loppuisi. Ehkä tämä ei onnistu omin avuin, todennäköisesti ei onnistukaan, sen verran syvään suohon nämä maat ovat uponneet – ja ehkä nämä valtiot tarvitsevat muiden valtioiden tukea ja apua asioiden muuttamiseen – mutta kyllä päävastuun tulisi siellä toisessa päässä olla. Sen verran jokaisen valtion tulisi välittää kansalaisistaan.
Suomalaiselle romanille on helppo sanoa, että mene ja tee itse asioille jotain, niin ne muuttuvat, ja täällä kyllä saakin aikaan paljon ihan vain sillä, että itse tarttuu toimeen. Bulgariassa ja Romaniassa asiat eivät toimi samalla tavalla, sillä mahdollisuuksia ei suomalaiseen tapaan ole. On hankala alkaa rakentamaan mitään yksinään, ilman apua ja yhteistyötä, tyhjästä, ellei siihen saa tarvittavia työkaluja; kelvollista asuntoa, opetusta kunnollisessa koulussa, työpaikkaa.

Yhteistyön sanotaan olevan voimaa, olisiko siitä tässäkin tapauksessa hyötyä?

Syrjimällä, sorsimalla, välinpitämättömyydellä ja vihamielisyydellä ei ainakaan saa mitään hyvää aikaiseksi – siitä seuraa useimmiten sellainen ketjuefekti, jossa paha lähtee kiertämään. Eikö kuitenkin olisi mukavampi antaa nimenomaan hyvän kiertää? Kun hymyilet yhdelle, hän todennäköisesti hymyilee seuraavalle ja siten lähettää hyvää mieltä eteenpäin.

Tietysti olisi myös hyvä, jos kaikista asiaan liittyvistä ajatuksista voitaisiin käydä avointa keskustelua. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että juuri kukaan ei uskalla sanoa juuri mitään, enkä ainakaan omakohtaisesti ole varma siitä, onko vaikeneminen oikea ratkaisu.